venäläistä kasvissyöntiä

Pietari, elokuussa 2010

Eipa ole ihan yksinkertainen juttu sailyttaa terveellista, vegetaristista tai vahakulutuksista elamantapaa taalla Venajalla.

Kierran noin kymmenen ruokakauppaa, suurta ja pienta, ennen kuin onnistun loytamaan pussillisen linsseja. Sen sijaan joka ikinen kauppa on pullollaan sailykkeita, lihoja, kekseja ja viinia. Erilaisille hilloille ja marmeladeille on pienimmassakin lahikioskissa varattu yleensa vahintaan yksi kokonainen seinusta.

Tuoreiden vihanneksienkin kanssa on vahan niin ja nain; kaikki on pussitettu valmiiksi valtaviin pakkauksiin, ja pohjalle sullottu mahdollisimman paljon pilaantuneita yksiloita. Vihannesten shoppailu on tosiaan kuin ostaisi sikoja sakeissa.

Sian korvikkeiden metsastaminen on todellista extreme-urheilua. Ita-Euroopasta tuttuun tapaan papusailykkeissakin on sikanautaa seassa, ja harva tuntuu ymmartavan, etta kala ei ole kasvis. Lukuisien epaonnistuneiden yrityksien jalkeen onnistun lopulta loytamaan erilaisia soijatuotteita - nimittain lihakaupasta!

Hedelmaosastolla liimaan hintalapun suoraan omenan kylkeen, kun haukankatseisen myymalanhoitajan silma valttaa. Kassalla tulee kuitenkin stoppi: myyjatar hermostuu omenastani, pudistelee paataan, repii lapun irti omenasta, pakkaa omenan muovipussiin, punnitsee sen uudelleen ja liimaa uuden hintalapun pussin kylkeen. Kaupan paallisiksi saan venajankielisen saarnan hedelmaostoksien pyhista kayttaytymissaannoista.

Paikallisten kasvissyojaystavieni viikkomenuun kuuluu mm. sellaisia ravitsevia ateriakokonaisuuksia: makaronia, ketsuppia ja keitettya porkkanaa, seka paljon vaaleaa leipaa voilla ja juustolla.

Taytyy vaan totutella siihen, etta taalla kaikki on nurinkurista. Postiauto nayttaa poliisiautolta ja painvastoin, supermarkettien ruoka on kalliimpaa kuin pikkukauppojen, parhaat vegaaniruuat loytyvat lihatiskien alta. Kaiken lisaksi paahtava helle on pakottanut paivarytmin sellaiseksi, etta syon aamiaista kolmen jalkeen, ja istun yot ulkona "viileasta" 25 asteen helpotuksesta nauttien.

ihana, kamala matikka

Ensimmäiset matematiikan kurssini lukiossa. Istun ja venkoilen, huomaan pälättäväni ääneen vierustoverin kanssa, vaikka yleensä olen tunnollinen oppilas. En jaksa keskittyä, väsyttää ja nälättää. Vilkuilen kelloa. En haluaisi nyt laskea juuri tätä laskua, enkö voisi aloittaa loppupäästä? Et voi, se on väärin. Sama toistuu muiden aineiden tunneilla. Sitten alkaa myöhästely ja lintsaus. Maantiedon kurssilta olen poissa 17 tuntia. Lääkärikäyntejä, verikokeita, ja aina tuo jatkuva syyllisyydentunne siitä, että en "sovellu joukkoon".

Loppujen lopuksi päädyn suorittamaan suuren osan lukiosta itsenäisesti, tenttimällä.

Matematiikan arvosanani nousee kahdella numerolla, ja kokeista saan kymppi miinuksia. En tiedä, mitä tämä tekee opettajamme itsetunnolle, mutta lohdutukseksi voisin kertoa hänelle, että minulle yksinkertaisesti on helpompaa oppia asioita omaan tahtiini ja omilla ehdoillani.

Pakolliset kurssit suoritettuani unohdan koko matematiikan olemassaolon yli vuodeksi. Kaksi päivää ennen matikan ylioppilaskoetta, johon olen kauan sitten ilmoittautunut ”varmuuden vuoksi”, opettajamme tulee hermostuneena kysymään, aionko osallistua. Olen tietenkin autuaasti unohtanut koko asian, enkä ole valmistautunut mitenkään. Mutta mikäs siinä. Muut ovat hikoilleet abitreeneissä ja syventävillä kursseilla viikko- ja kuukausitolkulla. Kertaan yhdessä yössä koko lukion lyhyen matematiikan oppimäärän korkeakouluttamattoman isäni avustuksella – ja suoritukseni ylioppilaskokeessa on koulumme paras. Ilmeisesti kertaus oli helppoa, kun olin kursseja itsenäisesti opiskellessani joutunut aktiivisesti käsittelemään ja varastoimaan uutta tietoa sen sijaan, että olisin lojunut tunneilla passiivisena ja vastentahtoisena.


Tietenkään lukion ja peruskoulun suorittamista ei voi täysin aukottomasti vertailla keskenään, mutta yhteisiäkin piirteitä löytyy. Tärkeintä lienee oma motivaatio. Kun asioita oppii ja opettelee omasta tahdostaan, niihin paneutuu ihan toisella tavalla kuin määrättyyn oppimiseen. Isäni kanssa matematiikkaa opiskellessa sattui eteen tilanteita, joissa esitelty aihe oli myös hänelle täysin vieras. Tällä tavoin opiskelu ei keskittynyt pelkän mekaanista laskemisen ympärille, vaan auttoi kehittämään erityisesti ongelmanratkaisu- ja päättelykykyä. Sitä, mikä nimenomaan tekee matematiikasta niin tärkeän aineen. Ja voi sitä riemun määrää, kun lopulta tajusin opiskeltavan asian! Vastaavaa oivaltamisen iloa en ole koskaan kokenut perinteisellä koulunpenkillä.

Se, että lapsi ei sovellu perinteiseen peruskouluun, (tai mieluummin: se, että perinteinen peruskoulu ei sovellu hänelle) ei todellakaan tarkoita, että hän tulisi väistämättä syrjäytymään yhteiskunnasta. Sanakirjan määritelmän mukaan: Yhteiskunta muodostuu ihmisistä ja heidän yhteisöistään, jotka asuvat ja ovat vuorovaikutuksessa tietyllä maantieteellisellä alueella. Yhteiskunta olemme siis me yhdessä, kaikki, ei se ole mikään salaseura, jonka jäseneksi pääsisivät vain tietynlaisen peruskouluvihkimyksen suorittaneet. Sitä paitsi, eiköhän syrjäytymistä edistä paljon varmemmin se, jos lapsi pakotetaan vuodesta toiseen sellaiseen, mikä aiheuttaa hänelle joko henkistä tai fyysistä pahoinvointia.

Yläasteen matematiikan opettajallani muuten oli hieno tapa ilmaista asia. Olen kirjoittanut ylös hänen kuvaavan lausahduksensa: "Ne sanoo, että oppilaat pitäis muka jotenkin testata, kaikki samaan muottiin: pimpelipom, et osaa, tyhmä, sulla on oppimishäiriö. Ja minä sanon, että paskat!"

Pakko varmaan myöntää, että matikkaa opiskellessa olen loppujen lopuksi tainnut oppia elämästä enemmän kuin minkään muun kouluaineen parissa.

Jaakko Lyytinen on kirjoittanut Helsingin Sanomiin kolumnin koskien kotikoulua sekä perinteisen koulun tarpeellisuutta oppimisen kannalta.

tavattomuudesta

"Maassa maan tavalla. Meillä on omat tapamme, historiamme ja perinteemme. Niistä pidetään myös kiinni."

-Timo Soini

Muutamia ylläolevan lausuman herättämiä kysymyksiä:

Miten pitkälle Soini ulottaa historian ja perinteiden käsitteen? Sota-aikoihin, keskiajalle, vaiko ihan Uralilta vaelteluihin saakka? Eiköhän ole selvää, että tavat, kulttuuri ja perinteet ovat muuttuneet ja uudistuneet melko lailla aikojen saatossa.

Nyt tämä uudistuminen tapahtuu huomattavasti aiempaa nopeammin, mikä puolestaan ei sinällään liity maahanmuuttoon, vaan taustalla on paljon suurempia tekijöitä. Kehitys tai "kehitys" on edennyt sellaista vauhtia, ettei siinä tahdo niin luonto kuin ihmiskuntakaan pysyä perässä. Maapallo on erilaisten kriisien vallassa, ja maahanmuutto on näiden ongelmien seuraus, ei syy.

Entä mitkä ovat "meidän tapojamme"? Rohkenen epäillä, että esimerkiksi minun ja Timo Soinin elämäntavoissa ei ole kovin paljon yhteisiä tekijöitä, mutta olemme kummatkin ihan yhtä suomalaisia. Vai olenko jotenkin vähemmän suomalainen, kun kritisoin lihantuotantoa ja asepalvelusta? Toisaalta väittäisin olevani tietyssä mielessä paljon lähempänä perinteistä stereotyyppistä suomalaisuutta kuin monet kaupunkisoluissa television kasvattamat yliopistoa käyvät ikätoverini. Mikä sitten on tämä kaiken kattava "maan tapa"?

Lopuksi ehdottaisin, että alkaisimme todella elää Maassa Maan tavalla. Tämä tarkoittaisi sitä, että ihminen sopeutuisi luontoon sen sijaan, että luontoa yritetään väkisin sopeuttaa ihmisen tarpeisiin. Olemmeko niin vieraantuneet maasta jalkojemme alla, että sana "maa" tarkoittaa meille vain karttapalloon piirrettyjä rajaviivoja, kansallisuusbrändejä sekä tuontirajoituksia?

Minua riemastuttaisi suuresti, jos suomalaista perinnettä alettaisiin vaalia esimerkiksi siten, että perustettaisiin eri puolille maata muinaisuskontoon perustuvia "temppeleitä": pyhiä lehtoja ja palvontapaikkoja. Nämä alueet voisivat toimia myös luonnonsuojelualueina, kunnioittaen luonnonhenkien pyhyyttä. Saisikohan Perussuomalaisilta tukea hankkeelle? Mitä mieltä on Soini tästä, meneekö jo viherpiiperryksen puolelle?

homoja, natseja ja terroristeja!

Tänään jatkui operaatio "tutustun Perussuomalaisten aatemaailmaan", ja hetken surffailun jälkeen törmäsinkin varsin mielenkiintoiseen blogikirjoitukseen Uuden Suomen nettisivuilla. Juuri kun luulin, että kaikki Pride-iskua koskevat pohjanoteeraukset olisi jo puhuttu julki, oululainen kaupunginvaltuutettu ja eduskuntavaaliehdokas Olli Immonen tulee ja vertaa kyseistä iskua viime helmikuun tapahtumiin Dresdenissä.

Helmikuun 13. on Dresdenissä II maailmansodan aikaisten pommitusten muistopäivä. Perinteisesti kyseisenä päivänä kaupungissa on järjestty erilaisia kulkueita ja muistotilaisuuksia, joista yksi on äärioikeiston, tarkemmin sanottuna uusnatsien, äänekäs marssi. Kyseisen marssin tarkoitukseksi on HS:ssä kerrottu "pommitusten uhrien muistaminen", mutta lienee selvää, että jos kyse olisi pelkästään puhtaasta surumarssista, olisi omat poliittiset agendat voitu jättää kotiin ja yksinkertaisesti osallistua johonkin lukuisiin päivän aikana järjestetyistä muistotapahtumista.

Kyseisen "natsimarssin" taustalla on kuitenkin muitakin syitä: ensinnäkin pyrkimys korostaa pommitusten olleen eräs historian suurimpia sotarikoksia (ja näinollen vaatia "syyllisiä vastuuseen teoistaan"), sekä toiseksi koota omiaan yhteen ja vahvistaa ryhmän näkyvyyttä ja kuuluvuutta maassa. Muitakin syitä lienee olemassa, mutta niiden analysointi ei ole tässä tapauksessa olennaista.

Olen itse asunut Dresdenissä, ja satuinpa olemaan siellä myös helmikuun kolmantenatoista päivänä.

Suurta osaa dresdeniläisistä, myös pommitusten aikana eläneistä, loukkaa syvästi se, että kyseistä päivää käytetään äärioikeistolaisen propagandan levittämiseen. Osaa harmittaa yksinkertaisesti se, että sitä käytetään yhtään minkään poliittisen agendan esiintuomiseen. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään, ja suhtauduin etukäteen hieman varautuneesti myös vastamielenosoitukseen. Olimme ystävieni kanssa yhtä mieltä siitä, että ainut järkevä tapa viettää päivää on pyrkiä levittämään rauhan sanomaa; kunnioittaa sodassa kuolleita mutta muistuttaa samalla siitä, että meillä ihmisillä on valta rakentaa tulevaisuudesta sellainen, ettei minkäänlaisia sotia tarvitsisi enää koskaan sotia.

Muistan sanoneeni ennen mielenosoituksia, että suhtaudun hieman skeptisesti sellaiseen, jos väkivaltaa vastustetaan väkivallalla. Pelkäsin, että antifasistinen tai äärivasemmistolainen liike omii vastamielenosoituksen omaksi pullistelukseen. Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt. Liikekannalla oli vasemmistoradikaalien lisäksi muunmuassa perheenäitejä, anarkisteja, konservatiivipuolueiden kansanedustajia, lapsiperheitä ja eläkeläisiä. Itse lyöttäydyin yksiin pink&silver -nimisen ryhmittymän kanssa, jonka tarkoituksena oli viedä huomio pois poliittisesta vasen-oikea-kamppailusta ja väkivallalla uhkailusta, ja keskittyä sen sijaan "positiiviseen vastarintaan".

Vastakulkueessa tanssittiin, jaettiin infolehtisiä, itkettiin, naurettiin, tai oltiin hiljaa käsi kädessä.

Tämä 10000 ihmisen joukko saartoi aseman, jonne "natsimarssi" jäi auttamatta jumiin. Kaupunkilaisten sanoma oli selkeä. Tarkoituksena oli pysäyttää kulkue tukkimalla kaikki kadut, ei hyökkäämällä vastapuolen kimppuun.

Se, että 10 000 ihmisen joukosta löytyy niitä, jotka heittelevät lumipalloja tai sytyttävät roskiksia tuleen, ei ole mitenkään yllättävää.

Yllättävää ei valitettavasti ole myöskään se, että nämä yksilöt ovat lehdistön lempilapsia, ja kuvat hienosti roihuavista jäteastioista leviävät ympäri maailman - siivittämässä uutisia, joita toimittajat kirjoittavat omissa toimistopisteissään satojen tai tuhansien kilometrien päässä itse tapahtumapaikasta. Täysin ei voi siis syyttää Immosta tekstinsä mustavalkoisuudesta, sillä HS:n uutisen pohjalta on tosiaan mahdollista tehdä jos jonkinmoisia johtopäätöksiä. Siinä ei ole mitään uutta, että median antama kuva suurmielenosoituksista on aina yliampuva ja vääristelty. Tätä räikeää kuvaa voidaan sitten helposti käyttää mielenosoittajien sanomaa, poliittista kantaa, tai vaikka vain yleisesti kansalaisaktivismia vastaan.

Dresden 13.2.2010

Helsingin Sanomien uutista värittänyt kuva

Hieman toisenlaisia näkymiä samasta tapahtumasta (ilmeisesti peace-lippu ja tiukkakatseinen mummo eivät olleet tällä kertaa tarpeeksi mediaseksikkäitä lehdistöön asti päästäkseen)

Nyt seuraa se suurinta pähkäilyä aiheuttanut pulma:

Millä perusteilla Dresdenin tapahtuma on rinnastettavissa Pride-iskuun?

Onko Immosen tarkoituksena puolustella tai vähätellä äärioikeiston harjoittamaa väkivaltaa sillä perusteella, että myös äärivasemmisto turvautuu usein voimakeinoihin? No kyllä ne saa, kun nuokin tekee niin... Valitettavasti ainakin blogikirjoitukseen tulleiden kommenttien perusteella osa on ymmärtänyt Immosen tekstin näin.

Vai oliko tarkoituksena vain puhtaasti mustamaalata vasemmistoradikaaleja, ja näinollen kätevästi koko poliittista vasenta siipeä oman edun ajamiseksi?

Vai onko Immonen huolissaan samasta asiasta kuin minä: siitä, että uhkana pidettyyn asiaan vastataan väkivallalla, oli kyseessä mikä ryhmittymä tai ideologia hyvänsä? Vaikkakin Pride-marssijoiden ja saksalaisten uusnatsien luomaa uhkaa (sekä näiden uhkien torjumispyrkimyksiä) on vähintäänkin absurdia verrata keskenään, on aasinsilta vedettävissä kenties siihen kohtaan, että jonkin "ideologian" vastustaminen on kummassakin tapauksessa johtanut väkivaltaisuuksiin. Tosin homoseksuaalisuus ei ole mikään ideologia, eikä pride-kulkue ole lietsonut minkäänlaista uhkaa ketään tai mitään kohtaan (lukuunottamatta ehkä konservatiivien ihannoimia ummehtuneita perhearvoja).

Toki voimme kysyä, millä oikeudella kukin päättää siitä, millainen kulkue tai marssi on lupa pysäyttää. Milloin vastamielenosoitus on perusteltu, ja milloin siihen käytetyt keinot ovat tuomittavia? Sitäkö Immonen halusi pohtia? Olisin mielelläni lukenut pohdintaa tästä aiheesta, mutta loppu blogikirjoituksesta keskittyy ainoastaan listaamaan uusvasemmiston aiheuttamia vahinkoja analysoimatta mitään sen syvemmin.

Lopuksi Immonen heittää ilmoille seuraavanlaisen väittämän:

"Pidän uusvasemmistoa yhteiskunnallisen vakauden, hyvinvoinnin ja kansalaisten turvallisuuden kannalta erityisen vaarallisena ja vastenmielisenä asiana. Uusvasemmiston toiminta tähtää anarkiaan ja sitä kautta luonnollisesti kohti vasemmistodiktatuuria. Diktatuurissa enemmistö alistettaisiin vähemmistön tahdon alle, ja yksilö olisi täysin yhteiskunnan omaisuutta. Siinä missä perinteinen oikeisto peräänkuuluttaa länsimaisiin arvoihin kuuluvaa vapautta, vasemmisto haluaa rajoittaa yksilönvapautta lisäämällä erilaisia määräyksiä, rajoituksia ja kieltoja."

Tällainen puhe kaupunginvaltuutetun suusta aiheuttaa ensin naurunpurskahduksen, sitten syvän huokaisun. Ei se oikeastaan olekaan kovin hauskaa, jos maan "johto", tai sellaiseen pyrkivä, maalailee tällaisia uhkakuvia ja samalla tarjoaa pelastukseksi oikeistolaista vapauden ihannetta.

Anarkismista lyhyesti, jos Immoselle asia ei ole vielä tuttu: "Anarkismi on vapaa yhteiskuntapoliittinen aate joka ajaa tasavertaista, demokraattista järjestäytymistä ja kaikkien alistussuhteiden hävittämistä kaikissa mittakaavoissa." (anarkismi.net) Näin toteutuessaan anarkian "luonnollisena" jatkumona ei mitenkään voi nähdä diktatuuria tai vapauden rajoittamista missään muodossa. Toki on myönnettävä, että poliittisilla ideologioilla on taipumusta olla paperilla kauniimpia kuin todellisuudessa, mutta tämä pätee yhtä lailla niin vasemmalle kuin oikeallekin suuntautuviin (tai niistä irtautuneisiin) aatteisiin, ja vaikea on sellaista ääriliikettä löytää, jonka nimissä ei harjoitettaisi mitään väkivallan muotoa.

Tässä yhteydessä on pakko kysäistä, mikä Immosen mielestä on yksilönvapauksien rajoittamista? Kenties se, että hyökätään rauhallisen ja laillisen Pride-kulkueen kimppuun? Kenties myös se, jos halutaan estää jonkin ryhmän järjestämä marssi, kuten Dresdenissä tehtiin?

Entä millä perusteella Immonen onnistuu ensin rinnastamaan äärioikeistolaistaustaisten suorittaman iskun äärivasemmistolaisten suorittamaan, ja lopuksi tulemaan siihen tulokseen, että "perinteinen oikeisto peräänkuuluttaa länsimaisiin arvoihin kuuluvaa vapautta" kun taas vasemmiston pyrkimykset ovat päinvastaiset?

Eikö luontevampi johtopäätös olisi vaikkapa sellainen, että molempien liikkeiden parissa esiintyy väkivaltaa, ja se on valitettavaa? Tai että mielipiteen ilmaisemiseen on olemassa monenlaisia keinoja, ja olisi syytä pohtia, millä tavoin ja millä perusteilla näitä keinoja lähdetään rajoittamaan?

Anarkismin, homokulkueen, uusnatsien, uusvasemmiston harjoittaman väkivallan ja yksilönvapauksien linkittäminen toisiinsa alkaa ontua ja kuulostaa lähinnä tarkoitushakuiselta mustamaalaamiselta.

HS:n uutinen Dresdenin mielenosoituksista

Olli Immosen blogikirjoitus "Väkivaltainen uusvasemmisto"

Rakentava kriittisyys edellyttää laajakatseisuutta

Arno Kotro kommentoi 25.6. HS:n pääkirjoitussivulla julkaistussa ”Koulu ei kasvata huuhaa-kriittisyyteen” - kirjoituksessaan jyrkästi tiettyjen uskomuksien todenperäisyyttä ja tarpeellisuutta, sekä esitti kiinnostavan ehdotuksen lisätä kouluihin kriittisen ajattelun opetusta.

Kriittinen ajattelu on parhaimmillaan rakentava, mutta pahimmillaan rajoittava väline maailman ymmärtämiseen, jonka taitavaa käyttämistä kouluopetuksella olisi mahdollista tukea. Taitamattomasti käytetty kriittisyys voi kuitenkin helposti johtaa liialliseen skeptisyyteen, ennakkoluuloisuuteen tai toisten ihmiste elämänkatsomuksien arvottamiseen. Siksi tulisikin kiinnittää erityistä huomiota siihen, miten ja millä asenteella kriittisyyteen opastetaan. Kotron ehdotus ”koulun pitää herätellä miettimään, miksi uskon niin kuin uskon” on sinänsä hyvä. Jos filosofianopettaja kuitenkin jo keskustelunavauksessaan toteaa tylysti myös, että ”huuhaata ei tarvita mihinkään”, on koko aiheen käsittely vaarassa jäädä valitettavan mustavalkoiseksi.

Selittämättömiin ilmiöihin uskomisen taustalla on yleensä henkilökohtainen kokemus tai tunne, jota on tietenkin hankala todistaa tieteellisesti. Tällaiset uskomukset eivät kuitenkaan hylkää tieteelliseen tietoon perustuvaa maailmankuvaa, vaan parhaassa tapauksessa täydentävät sitä. Samoin kuin taide, myös mystiikka voi tuoda harrastajalleen paljon arvokkaita elämyksiä. Niinsanottuihin huuhaa-uskomuksiin liittyy jo nyt valtavasti ennakkoluuloja, minkä vuoksi moni peittelee elämänkatsomustaan leimautumisen pelossa. Näiden ennakkoluulojen ruokkiminen ja henkilökohtaisen henkisyyden määrittely ”huuhaaksi” tuskin ovat sellaisia tehtäviä, joihin koululaitosta tulisi valjastaa. Yksipuolinen asenne näkyy Kotronkin tavassa niputtaa kaikki epätieteellinen lentävistä lautasista reikihoitoihin saman hömppäkategorian alle.

Huuhaatakin on monenlaista - viikkolehtien horoskoopit ovat hyvä esimerkki uskomuksien kaupallistamisesta, eikä niillä ole juuri mitään tekemistä alkuperäisen astrologian kanssa. Vaikka ”huuhaalla” myös rahastetaan, Kotron mainitsema vaihtoehtohoitojen ”iso bisnes” on todellisuudessa hyvin pientä verrattuna länsimaiseen lääketeollisuuteen, joka kaikessa tieteellisyydessäänkin on saanut joitakin hyvin epämiellyttäviä ja korruptoituneita piirteitä (olkoon tieteellistä tai ei, minusta ihmisten hoitamisen muuttaminen kylmäksi bisnekseksi on aina moraalisesti arveluttavaa). Vaihtoehtohoitojen tieteellinen tutkiminen on luonnollisestikin ongelmallista ja näyttö vähäistä, mutta jos joku uskoo reikiin ja kokee sen edistävän hyvinvointiaan, en näe siinä mitään erityisen haitallista tai torjuttavaa.

”Huuhaa-kriittisyyden” sijasta pitäisin tärkäenä sitä, että koulussa tarkasteltaisiin erilaisia uskontoja ja uskomuksia historiallisesta ja poliittisesta – ja miksei filosofisestakin – näkökulmasta. Lisäksi erityisesti mediakriittisyyteen kasvattamisen voisi aloittaa jo peruskoulussa, media ja viihdemaailma kun taitavat lopulta olla ne nykyhetken suurimmat huuhaan tuottajat.

Jokaisen olisi hyvä oppia ymmärtämään tieteellisen ja kokemuspohjaisen tiedon ero, mutta jälkimmäisen vähättelevä leimaaminen hömpäksi ei ole hedelmällinen lähtökohta evästää oppilaita taitavaan ajatteluun. Taitavuutta on se, että kykenee käsittelemään ja hyödyntämään elämän monipuolisuutta. Oppilaita tulisi kannustaa arvostamaan tieteen ohella myös henkilökohtaista tunneperäistä näkemystä, sekä ymmärtämään, ettei näiden tarvitse olla toisiaan poissulkevia asioita. Tämä tarjoaisi parhaat puitteet sellaisen maailmankuvan muodostamiselle, joka on samanaikaisesti sekä jaettu että henkilökohtainen.

Kasvispakko, nälkälakko?

Päätös Helsingin kouluihin tulevasta kasvisruokapäivästä on tuntunut saavan erityisesti koululaisten vanhemmat takajaloilleen. Helsingin Sanomien nettikeskusteluissa manaillaan kilpaa idunpureskelijoiden ideologian pakkosyöttämistä,

pelätään lasten terveyden ja jaksamisen puolesta sekä puidaan koko päätöksen tarpeellisuutta.

Toivottavasti näiden närkästyneiden vanhempien mielipiteet eivät tartuta lapsiin turhia ennakkoluuloja. Mikäli yleinen näkemys kasvissyönnistä todella on "viherpiipertäjien salaatinpureskelua", toivoisin jonkinlaista asenne- ja ravintokasvatusta lasten ja nuorten ohella myös aikuisille.

Tässä vielä surullisenkuuluisaa videomateriaalia Helsingin kaupunginvaltuuston aihetta käsitelleestä kokouksesta:


Tuukka Simonen on kirjoittanut blogissaan aiheesta erittäin kattavasti ja vastannut edellä esitetyn videon typeryyksiin kunnioitettavalla kärsivällisyydellä. Suosittelen lukemaan kyseisen kirjoituksen.

Nyt on esitetty lukuisia väitteitä siitä, että kasvisruokapäivä olisi pakottamista ja lasten oikeuksien polkemista. Minusta on kummallisempaa, että lapsille syötetään pienestä pitäen tehotuotettua lihaa ja opetetaan, että se on ainoa oikea ruokavalio. Onko kukaan informoinut lapsia esimerkiksi siitä, että useimpien karkkien valmistuksessa on käytetty possun suolia tai nahkaa? Tai että herkkupyöryköitä varten kanoja kasvatetaan suurissa halleissa 20 kanaa neliömetrin kokoisella alueella ja ne teurastetaan muutaman viikon ikäisinä varta vasten ihmisten tarpeita tyydyttämään? Veikkaisin, että aika monelta lapselta voisi mennä nakkikastikkeet väärään kurkkuun, jos he tietäisivät, mistä se ruoka lautaselle on oikein tullut. Toki eläimet tappavat toisiaan, nimenomaan luonnossa ja luonnollisesti. Mistä se liha sitten kouluruokalaan saapuu? Ei suinkaan metsästä, niinkuin esi-isämme sen hankkivat, vaan laitoksista, joissa eläimiä pidetään tuotantovälineinä. Miksi pitäisi opettaa lapsille, että kyseisten asioiden syöminen on ihan luonnollista, tarpeellista tai jopa välttämätöntä?

Huvittavinta – tai kenties sittenkin surullisinta - oli lukea kommentteja vanhemmilta, jotka suunnittelivat antavansa lapsilleen kasvisruokapäivinä rahaa pizzeriakäyntejä varten, jotta nämä varmasti saisivat vatsansa täyteen kunnon ruokaa. Mitä se koulussa (tai kotona) normaalisti tarjottava "kunnon ruoka" sitten oikein on? Nakkeja, lihapullia ja kalapuikkojako - jauhomössöä ja eläinruohojen jämätuotteita? Itse muistan kouluruokailusta parhaiten sen kammottavan ruskean kastikkeen, josta lihanpalasia sattui lautaselle vain hyvällä tuurilla ja kovalla kauhomisella. Eineslihapullien ravintoarvo on surkea ja lihapitoisuus lähinnä vitsi, sen sijaan samalla hinnalla voitaisiin tarjota esimerkiksi maistuvia papu- ja linssiruokia. Kasvisruuan terveellisyyttä ja ravitsevuutta epäilevät voisivat minun mielestäni avata suunsa vasta siinä vaiheessa, kun se heidän ihannoimansa "kunnon ruoka" on jotain muuta kuin eineksiä.

Vegaaniliiton sivuilta löytyy esimerkki, jonka mukaan annos papupataa vie kaikkiaan vain noin kymmenesosan sianliha-aterian tuottamisen vaatimasta energiamäärästä.
YK:n maatalousjärjestö FAO:n mukaan eläintuotanto vaikuttaa kasvihuonepäästöihin enemmän kuin liikenne.
Suomessa viljellään lähes 80%:lla peltopinta-alasta rehua eläimille, joita ihmiset puolestaan sitten syövät, sen sijaan että käytettäisiin peltoja suoraan ihmisten ravinnon viljelyyn.
Kaikista kasvihuonepäästöistä karjatalous aiheuttaa noin 18%, mikä on todella paljon siihen nähden, kuinka helposti asiaan voitaisiin vaikuttaa.

Entä sitten "toiselta puolelta maailmaa tuodut herkut"? No, väännetään nyt edelleen rautalangasta, että suurin osa Suomeen tuodusta soijasta menee eläinten rehuksi. Lihansyöjä siis kuluttaa soijaa siinä missä kasvissyöjäkin, paitsi että sen LISÄKSI lihansyöjä kuluttaa vielä lihaa. Kuulostaako järkevältä? Ei minustakaan.
Lisäksi, monia proteiinipitoisia ruokia saa lähempääkin; suomalaista härkäpapua ja hernettä, vehnägluteenista valmistettua seitania... Myös hamppua voitaisiin hyödyntää nykyistä paljon enemmän, mutta valitettavasti sitä ei asenneongelmaisessa Suomessa tällä hetkellä juuri viljellä. Hampunsiemenistä voidaan valmistaa mm. maitoa, hampputofua eli hefua sekä huipputerveellistä hamppuöljyä.

American diet assosiationin mukaan
"vegaani- ja muut kasvisruokavaliot sopivat kaikenikäisille, kun ne on koostettu hyvin. Ne ovat ravitsemuksellisesti riittäviä myös lapsille ja murrosikäisille sekä raskauden ja imetyksen aikana. Kasvisruokavalioissa on monia terveydellisiä etuja: niissä on vähemmän tyydyttynyttä rasvaa ja eläinproteiinia ja kolesterolia ei juuri lainkaan. Sen sijaan kasvissyöjät saavat ruokavaliostaan enemmän hiilihydraatteja, kuitua, magnesiumia, antioksidantteja (kuten C- ja E-vitamiinia) ja fytokemikaaleja. Kasvissyöjillä on havaittu olevan pienempi painoindeksi kuin sekasyöjillä, samoin pienempi sydäntautikuolleisuus. Veren kolesterolipitoisuus ja verenpaine ovat kasvissyöjillä myös pienemmät. Heillä on lisäksi alhaisempi riski sairastua verenpainetautiin, tyypin 2 diabetekseen sekä eturauhas- ja paksusuolensyöpiin".

- Mutta pitäähän lapsiparkoja nyt puolustaa tältä kamalalta salaattikuurilta, onneksi esimerkiksi diabetes ja verenpaineongelmat eivät millään lailla kosketa suomalaista elämää...
Kaiken kaikkiaan kasvisruokavalio edistää niin eläinten, ympäristön kuin ihmisen itsensäkin terveyttä, joten mielestäni on täysin perusteltua, että kouluruokailua muutetaan kasvispainotteisemmaksi. Kun tuhansille ihmisille valmistetun lihan määrästä pudotetaan viidesosa pois, on se kokonaisvaikutuksiltaan merkittävä teko siihen nähden, miten vähäinen on jokaisen yksilön tekemä uhraus tai muutos. Tietenkään koko maailmaa ei tällaisilla asioilla pelasteta (eikä se Helsingin kaupunginvaltuuston tehtävä olekaan), mutta viesti onkin, että nimenomaan pieniä arkisia valintoja tekemällä jokainen voi omalta osaltaan olla mukana rakentamassa kestävämpää ja eettisempää yhteiskuntaa.