ihana, kamala matikka

Ensimmäiset matematiikan kurssini lukiossa. Istun ja venkoilen, huomaan pälättäväni ääneen vierustoverin kanssa, vaikka yleensä olen tunnollinen oppilas. En jaksa keskittyä, väsyttää ja nälättää. Vilkuilen kelloa. En haluaisi nyt laskea juuri tätä laskua, enkö voisi aloittaa loppupäästä? Et voi, se on väärin. Sama toistuu muiden aineiden tunneilla. Sitten alkaa myöhästely ja lintsaus. Maantiedon kurssilta olen poissa 17 tuntia. Lääkärikäyntejä, verikokeita, ja aina tuo jatkuva syyllisyydentunne siitä, että en "sovellu joukkoon".

Loppujen lopuksi päädyn suorittamaan suuren osan lukiosta itsenäisesti, tenttimällä.

Matematiikan arvosanani nousee kahdella numerolla, ja kokeista saan kymppi miinuksia. En tiedä, mitä tämä tekee opettajamme itsetunnolle, mutta lohdutukseksi voisin kertoa hänelle, että minulle yksinkertaisesti on helpompaa oppia asioita omaan tahtiini ja omilla ehdoillani.

Pakolliset kurssit suoritettuani unohdan koko matematiikan olemassaolon yli vuodeksi. Kaksi päivää ennen matikan ylioppilaskoetta, johon olen kauan sitten ilmoittautunut ”varmuuden vuoksi”, opettajamme tulee hermostuneena kysymään, aionko osallistua. Olen tietenkin autuaasti unohtanut koko asian, enkä ole valmistautunut mitenkään. Mutta mikäs siinä. Muut ovat hikoilleet abitreeneissä ja syventävillä kursseilla viikko- ja kuukausitolkulla. Kertaan yhdessä yössä koko lukion lyhyen matematiikan oppimäärän korkeakouluttamattoman isäni avustuksella – ja suoritukseni ylioppilaskokeessa on koulumme paras. Ilmeisesti kertaus oli helppoa, kun olin kursseja itsenäisesti opiskellessani joutunut aktiivisesti käsittelemään ja varastoimaan uutta tietoa sen sijaan, että olisin lojunut tunneilla passiivisena ja vastentahtoisena.


Tietenkään lukion ja peruskoulun suorittamista ei voi täysin aukottomasti vertailla keskenään, mutta yhteisiäkin piirteitä löytyy. Tärkeintä lienee oma motivaatio. Kun asioita oppii ja opettelee omasta tahdostaan, niihin paneutuu ihan toisella tavalla kuin määrättyyn oppimiseen. Isäni kanssa matematiikkaa opiskellessa sattui eteen tilanteita, joissa esitelty aihe oli myös hänelle täysin vieras. Tällä tavoin opiskelu ei keskittynyt pelkän mekaanista laskemisen ympärille, vaan auttoi kehittämään erityisesti ongelmanratkaisu- ja päättelykykyä. Sitä, mikä nimenomaan tekee matematiikasta niin tärkeän aineen. Ja voi sitä riemun määrää, kun lopulta tajusin opiskeltavan asian! Vastaavaa oivaltamisen iloa en ole koskaan kokenut perinteisellä koulunpenkillä.

Se, että lapsi ei sovellu perinteiseen peruskouluun, (tai mieluummin: se, että perinteinen peruskoulu ei sovellu hänelle) ei todellakaan tarkoita, että hän tulisi väistämättä syrjäytymään yhteiskunnasta. Sanakirjan määritelmän mukaan: Yhteiskunta muodostuu ihmisistä ja heidän yhteisöistään, jotka asuvat ja ovat vuorovaikutuksessa tietyllä maantieteellisellä alueella. Yhteiskunta olemme siis me yhdessä, kaikki, ei se ole mikään salaseura, jonka jäseneksi pääsisivät vain tietynlaisen peruskouluvihkimyksen suorittaneet. Sitä paitsi, eiköhän syrjäytymistä edistä paljon varmemmin se, jos lapsi pakotetaan vuodesta toiseen sellaiseen, mikä aiheuttaa hänelle joko henkistä tai fyysistä pahoinvointia.

Yläasteen matematiikan opettajallani muuten oli hieno tapa ilmaista asia. Olen kirjoittanut ylös hänen kuvaavan lausahduksensa: "Ne sanoo, että oppilaat pitäis muka jotenkin testata, kaikki samaan muottiin: pimpelipom, et osaa, tyhmä, sulla on oppimishäiriö. Ja minä sanon, että paskat!"

Pakko varmaan myöntää, että matikkaa opiskellessa olen loppujen lopuksi tainnut oppia elämästä enemmän kuin minkään muun kouluaineen parissa.

Jaakko Lyytinen on kirjoittanut Helsingin Sanomiin kolumnin koskien kotikoulua sekä perinteisen koulun tarpeellisuutta oppimisen kannalta.